Suositut tekstit

lauantai 19. tammikuuta 2013

Tammikuu 2013


Krister Wahlbäck: Jättens andedräkt. Finlandsfrågan i svensk politik 1809‒2009. Atlantis 2011. 446 s.


Ruotsi on entinen suurvalta, jonka historia näyttää erilaiselta eri ilmansuunnista. Etelänaapuri Tanska on ikivanha kilpailija ja jopa perivihollinen, joka menetti Ruotsille Skoonen ja Norjan. Länsinaapuri Norja taas itsenäistyi Ruotsista 1905 osana yleistä kansallisvaltioiden nousua ja eurooppalaisten imperiumien hajoamista. Ruotsin suhtautumista itänaapuri Suomeen ja muihin Itämeren rannoilla sijaitseviin alueisiin värittää niin ikään suurvaltanäkökulma.



Professori Krister Wahlbäck on ruotsalainen historioitsija, jolla on huomattava kokemus ulkopolitiikan tekemisestä myös diplomaattina. Siksi hänen kirjojaan täytyy lukea kaksilla silmälaseilla: yhtäältä hän kirjoittaa historiaa, mutta toisaalta hän tekee politiikkaa, rakentaa ”erityissuhdetta” Suomeen. Hänen ei voi olettaa kiistävän Ruotsin tämänhetkisiä valtiointressejä.

Wahlbäck osaa suomea ja tuntee Suomen historian kenties paremmin kuin kukaan ei-suomalainen. Hän on suuri Suomen ystävä, joka selittää asiat parhain päin totuudesta tinkimättä. Nyt Wahlbäck on kirjoittanut teoksen ”Suomen kysymyksestä” Ruotsin ulkopolitiikassa vuosilta 1809‒2010. Se on jatkoa ja laajennus hänen väitöskirjalleen ”Finlandsfrågan i svensk politik 1937‒1940” (1964). Väliin mahtuu yleisesitys Suomen historiasta ”Mannerheimista Kekkoseen” (1968) ja lukuisa määrä merkittäviä tutkimuksia Ruotsin ulkopolitiikan historiasta.

Uuden teoksen teemana on revanssin eli takaisin valtaamisen ajatuksen hylkääminen ja sen vaihtoehdoksi kehittynyt idänpolitiikka. Menetettyään kolmanneksen valtakunnastaan eli suomalaiset maakunnat Venäjälle 1808 Ruotsissa kysyttiin kerta toisensa jälkeen, olisiko menetys saatavissa jollakin keinolla takaisin. Vakuuttamalla Venäjälle, että Ruotsi ei yritä vallata takaisin Suomea, Ruotsi sai palkinnoksi Norjan. Ruotsille tärkeintä oli eliminoida Venäjän vaara, ja Suomi oli tässä vain väline.

Ollakseen uskottava Ruotsin idänpolitiikka edellyttää erityissuhdetta Suomeen. ”Mitä voimme tehdä tukeaksemme kansaa, joka pitää jättiläistä loitolla, olipa tämä hyvällä tai huonolla tuulella, houkutteleva tai pelottava, keisarillinen tai kommunistinen?” Teoksen tarkastelu ulottuu EU-aikaan ja kysyy vielä, mihin mittaan vanha ”Suomen kysymys” on tarpeen. Wahlbäck on hyvin taitava sananvalinnoissaan kuvatessaan yhtäältä Ruotsin kansallisen itsekkyyden ja toisaalta Suomen tukemisen ja ymmärtämisen välistä jännitettä ja jopa ristiriitaa. Ruotsi ehdoton etu oli ja on Suomen mahdollisimman suuri itsenäisyys suhteessa Venäjään, mutta toisaalta Ruotsi ei halua sitoutua tuon Suomen itsenäisyyden suoraan takaamiseen.

Suomen näkökulma omaan selviytymistarinaansa on kokonaan toinen. Ilman muiden suurvaltojen tukea Suomi ei olisi selvinnyt talvi- eikä jatkosodasta. Suurvalta uskoo vain toista suurvaltaa, sen voimaa. Stalin teki rauhan talvisodassa vain koska hän pelkäsi joutuvansa sotatilaan Englannin ja Ranskan kanssa. Ja jatkosodassa Neuvostoliitto olisi nielaissut Suomen ilman Saksan tukea.

Diplomatian tehtävänä on selittää noudatettu improvisoitu ratkaisujen sarja johdonmukaiseksi linjaksi. Wahlbäck on tässä erityisen taitava. Hänen johtoajatuksensa on ”det möjliga stödets politik”, mahdollisuuksien rajoissa olevan tuen politiikka. On hiukan yllättävää, miten kritiikittömästi Suomen entinen Tukholman suurlähettiläs Heikki Talvitie on mennyt tähän samaan tulkintaan mukaan. Hän on nähnyt paljon vaivaa osoittaakseen, miten johdonmukainen Ruotsin vuoden 1812 politiikka on ollut, viimeksi kirjoittanut aiheesta valtiosihteeri Arto Mansalan juhlakirjassa än HSuomen liikkumavara (SKS 2011).

On olemassa myös toinen, huomattavasti kyynisempi näkökulma. Suurvalloille, etenkin vanhoille kuten Ruotsille, on ominaista taipumus tarkastella entisiä alusmaita ja menetettyjä alueita ”erityissuhteena”. Tilaisuuden tullen kasvaa houkutus yrittää sittenkin vallata ne takaisin. Ruotsi sortui tähän keväällä 1918 lähettäessään 600 miehen sotilasosaston ”auttamaan” ahvenanmaalaisia heidän ”itsenäisyyspyrkimyksissään”. Samaa sopivaan ideologiaan puettua erityissuhdetta Suomi itse on harrastanut suhteessa Itä-Karjalaan, puhumattakaan siitä, mitä Venäjällä pinnan alla ajatellaan ”lähiulkomaista”, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen itsenäistyneistä alueista.

Wahlbäckin kaikkien nyansoitujen tulkintojen selostaminen tässä ei ole mahdollista. Esimerkiksi Ruotsin ”puolueettomuus” on kuvattu hyvin kiinnostavasti. Se osoittautuu tässä teoksessa äärimmäisen joustavaksi, pragmaattiseksi ja opportunistiseksi kansallisen edun ajamiseksi ja sotaan joutumisen välttämiseksi. Vaikka Ruotsi ei osallistunut talvisotaan, ei Ruotsi ollut suinkaan puolueeton, vaan auttoi Suomea merkittävästi sekä taloudellisesti että sotilaallisesti. Ruotsi ei toisen maailmansodan jälkeisessä kylmässä sodassa ollut puolueeton NATO:n ja Varsovan liiton välissä, vaan jo varhain NATO:n ”kumppani”.

On muuten käsittämätöntä, että Suomesta ei voida osoittaa ketään Krister Wahlbäckin kaltaista Ruotsin historiaan omistautunutta tutkijaa, joka voisi kirjoittaa vastaavan suurten linjojen teoksen ”Ruotsin kysymys Suomen politiikassa”. Ruotsi-Suomen aikaa kyllä tutkitaan edelleen voimallisesti (Petri Karonen ym.). Kari Tarkiaisen ja Nils Erik Vilstrandin teokset Suomen ruotsalaisesta historiasta ovat enemmän Suomen kuin Ruotsin historiaa. Sen sijaan uudempaa 1809 jälkeistä historiaa ei Suomessa tutkita juuri ollenkaan. Nekin, jotka siitä ovat aikanaan väitelleet ‒ Jorma Kalela, Seppo Hentilä, Pauli Kettunen, Lauri Karvosen, Martti Turtola ‒ ovat siirtyneet muihin aiheisiin.

Krister Wahlbäckin teos on erittäin merkittävä ja se tulisi ehdottomasti suomentaa. Se on erityisen tärkeä juuri nyt, kun pohjoismainen turvallisuuspoliittinen yhteistyö on jälleen voimistunut. Monet Wahlbäckin tarjoamat historialliset kuvaukset osoittavat, että taitavasti toteutettu yhteistyö ei tosipaikassakaan ole pelkkää kosmetiikkaa. Wahlbäck osoittaa, miten pitkä perinne Ruotsilla on käyttää epäsuoria keinoja tukeakseen pienten naapurimaidensa itsenäistä asemaa.