Tammikuu 2013
Krister
Wahlbäck: Jättens andedräkt. Finlandsfrågan i svensk politik 1809‒2009. Atlantis
2011. 446 s.
Ruotsi on entinen suurvalta, jonka historia näyttää erilaiselta
eri ilmansuunnista. Etelänaapuri Tanska on ikivanha kilpailija ja jopa
perivihollinen, joka menetti Ruotsille Skoonen ja Norjan. Länsinaapuri Norja taas
itsenäistyi Ruotsista 1905 osana yleistä kansallisvaltioiden nousua ja
eurooppalaisten imperiumien hajoamista. Ruotsin suhtautumista itänaapuri Suomeen
ja muihin Itämeren rannoilla sijaitseviin alueisiin värittää niin ikään
suurvaltanäkökulma.
Professori Krister Wahlbäck on ruotsalainen historioitsija,
jolla on huomattava kokemus ulkopolitiikan tekemisestä myös diplomaattina. Siksi
hänen kirjojaan täytyy lukea kaksilla silmälaseilla: yhtäältä hän kirjoittaa historiaa,
mutta toisaalta hän tekee politiikkaa, rakentaa ”erityissuhdetta” Suomeen. Hänen
ei voi olettaa kiistävän Ruotsin tämänhetkisiä valtiointressejä.
Wahlbäck osaa suomea ja tuntee Suomen historian kenties
paremmin kuin kukaan ei-suomalainen. Hän on suuri Suomen ystävä, joka selittää
asiat parhain päin totuudesta tinkimättä. Nyt Wahlbäck on kirjoittanut teoksen
”Suomen kysymyksestä” Ruotsin ulkopolitiikassa vuosilta 1809‒2010. Se on jatkoa
ja laajennus hänen väitöskirjalleen ”Finlandsfrågan i svensk politik 1937‒1940”
(1964). Väliin mahtuu yleisesitys Suomen historiasta ”Mannerheimista Kekkoseen”
(1968) ja lukuisa määrä merkittäviä tutkimuksia Ruotsin ulkopolitiikan
historiasta.
Uuden teoksen teemana on revanssin eli takaisin valtaamisen
ajatuksen hylkääminen ja sen vaihtoehdoksi kehittynyt idänpolitiikka. Menetettyään
kolmanneksen valtakunnastaan eli suomalaiset maakunnat Venäjälle 1808 Ruotsissa
kysyttiin kerta toisensa jälkeen, olisiko menetys saatavissa jollakin keinolla
takaisin. Vakuuttamalla Venäjälle, että Ruotsi ei yritä vallata takaisin
Suomea, Ruotsi sai palkinnoksi Norjan. Ruotsille tärkeintä oli eliminoida
Venäjän vaara, ja Suomi oli tässä vain väline.
Ollakseen uskottava Ruotsin idänpolitiikka edellyttää erityissuhdetta
Suomeen. ”Mitä voimme tehdä tukeaksemme kansaa, joka pitää jättiläistä
loitolla, olipa tämä hyvällä tai huonolla tuulella, houkutteleva tai pelottava,
keisarillinen tai kommunistinen?” Teoksen tarkastelu ulottuu EU-aikaan ja kysyy
vielä, mihin mittaan vanha ”Suomen kysymys” on tarpeen. Wahlbäck on hyvin
taitava sananvalinnoissaan kuvatessaan yhtäältä Ruotsin kansallisen itsekkyyden
ja toisaalta Suomen tukemisen ja ymmärtämisen välistä jännitettä ja jopa ristiriitaa.
Ruotsi ehdoton etu oli ja on Suomen mahdollisimman suuri itsenäisyys suhteessa
Venäjään, mutta toisaalta Ruotsi ei halua sitoutua tuon Suomen itsenäisyyden
suoraan takaamiseen.
Suomen näkökulma omaan selviytymistarinaansa on kokonaan
toinen. Ilman muiden suurvaltojen tukea Suomi ei olisi selvinnyt talvi- eikä
jatkosodasta. Suurvalta uskoo vain toista suurvaltaa, sen voimaa. Stalin teki
rauhan talvisodassa vain koska hän pelkäsi joutuvansa sotatilaan Englannin ja
Ranskan kanssa. Ja jatkosodassa Neuvostoliitto olisi nielaissut Suomen ilman
Saksan tukea.
Diplomatian tehtävänä on selittää noudatettu improvisoitu ratkaisujen
sarja johdonmukaiseksi linjaksi. Wahlbäck on tässä erityisen taitava. Hänen
johtoajatuksensa on ”det möjliga stödets politik”, mahdollisuuksien rajoissa
olevan tuen politiikka. On hiukan yllättävää, miten kritiikittömästi Suomen
entinen Tukholman suurlähettiläs Heikki Talvitie on mennyt tähän samaan
tulkintaan mukaan. Hän on nähnyt
paljon vaivaa osoittaakseen, miten johdonmukainen Ruotsin vuoden 1812
politiikka on ollut, viimeksi kirjoittanut aiheesta valtiosihteeri Arto Mansalan
juhlakirjassa Suomen liikkumavara
(SKS 2011).
On olemassa myös toinen, huomattavasti kyynisempi näkökulma.
Suurvalloille, etenkin vanhoille kuten Ruotsille, on ominaista taipumus
tarkastella entisiä alusmaita ja menetettyjä alueita ”erityissuhteena”.
Tilaisuuden tullen kasvaa houkutus yrittää sittenkin vallata ne takaisin. Ruotsi
sortui tähän keväällä 1918 lähettäessään 600 miehen sotilasosaston ”auttamaan”
ahvenanmaalaisia heidän ”itsenäisyyspyrkimyksissään”. Samaa sopivaan ideologiaan
puettua erityissuhdetta Suomi itse on harrastanut suhteessa Itä-Karjalaan,
puhumattakaan siitä, mitä Venäjällä pinnan alla ajatellaan ”lähiulkomaista”,
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen itsenäistyneistä alueista.
Wahlbäckin kaikkien nyansoitujen tulkintojen selostaminen
tässä ei ole mahdollista. Esimerkiksi Ruotsin ”puolueettomuus” on kuvattu hyvin
kiinnostavasti. Se osoittautuu tässä teoksessa äärimmäisen joustavaksi,
pragmaattiseksi ja opportunistiseksi kansallisen edun ajamiseksi ja sotaan
joutumisen välttämiseksi. Vaikka Ruotsi ei osallistunut talvisotaan, ei Ruotsi ollut
suinkaan puolueeton, vaan auttoi Suomea merkittävästi sekä taloudellisesti että
sotilaallisesti. Ruotsi ei toisen maailmansodan jälkeisessä kylmässä sodassa ollut
puolueeton NATO:n ja Varsovan liiton välissä, vaan jo varhain NATO:n ”kumppani”.
On muuten käsittämätöntä, että Suomesta ei voida osoittaa ketään
Krister Wahlbäckin kaltaista Ruotsin historiaan omistautunutta tutkijaa, joka
voisi kirjoittaa vastaavan suurten linjojen teoksen ”Ruotsin kysymys Suomen
politiikassa”. Ruotsi-Suomen aikaa kyllä tutkitaan edelleen voimallisesti (Petri
Karonen ym.). Kari Tarkiaisen ja Nils Erik Vilstrandin teokset Suomen
ruotsalaisesta historiasta ovat enemmän Suomen kuin Ruotsin historiaa. Sen
sijaan uudempaa 1809 jälkeistä historiaa ei Suomessa tutkita juuri ollenkaan. Nekin,
jotka siitä ovat aikanaan väitelleet ‒ Jorma Kalela, Seppo Hentilä, Pauli
Kettunen, Lauri Karvosen, Martti Turtola ‒ ovat siirtyneet muihin aiheisiin.
Krister Wahlbäckin teos on erittäin merkittävä ja se tulisi
ehdottomasti suomentaa. Se on erityisen tärkeä juuri nyt, kun pohjoismainen
turvallisuuspoliittinen yhteistyö on jälleen voimistunut. Monet Wahlbäckin
tarjoamat historialliset kuvaukset osoittavat, että taitavasti toteutettu
yhteistyö ei tosipaikassakaan ole pelkkää kosmetiikkaa. Wahlbäck osoittaa, miten
pitkä perinne Ruotsilla on käyttää epäsuoria keinoja tukeakseen pienten
naapurimaidensa itsenäistä asemaa.